Verta nenästä

28.01.2012 9:25

Tiesin, kun pari päivää sitten kirjoitin blogiani “Mahalasku”, että keskustelua syntyy. Olen kirjoittanut blogeja muistaakseni vuodesta 2006 lähtien ja se on itselleni hyvä kanava tuoda ajatuksiani esiin niin äänestäjilleni kuin muillekin. Parastahan on silloin, kun ajatukseni ja kirjoitukseni herättävät ajattelemaan. “Mahalasku” on hyvä esimerkki tästä.

Tiedän myös sen, että totuudenpuhujista ei yleensäkään pidetä. Siitä huolimatta olen nähnyt välttämättömänä silloin tällöin nostaa framille myös niitä hymisteltyjä asioita. Mahalaskusta olen saanut eniten palautetta sähköpostiini kuin mistään toisesta blogista. Kaikki poikkeuksellisesti pelkästään samansuuntaisia ja kiitteleviä.

Samoin totuudenpuhumisesta on tullut kiitosta kollegojen taholta. Samansuuntaisia analyysejä puolueen järjestökoneiston tilanteesta ovat lausuneet monet muutkin. Demarin kolumnissa Heli Paasio kirjoitti hyvin, kuinka hataraa pressanvaalityö kaiken kaikkiaan oli. Muutama toiminnanjohtaja on harjoittanut hyvää pohdiskelua siitä, minkälainen organisaatiomme tulisikaan olla, jotta se palvelisi puolueen tavoitteita parhaiten.

Se syy, minkä takia ihmisillä/kansanedustajilla on vaikeaa nostaa kissaa pöydälle omaa puoluettaan tai piiriään koskevissa asioissa, konkretisoitui  tämän päivän Länsi-Savossa. Asioista ääneen puhuminen on kuin kerjäisi verta nenästä. On näet myös heitä, joiden mielestä kaikki on aina jonkun muun vastuulla ja asioille ei nyt vaan kerta kaikkiaan voi mitään. Tuonkaltainen ajattelu on aivan oman logiikkani vastaista! 

Vartin Pohtija -palstalla sain nimettömiltä lähteiltä kerrotun mukaan palautetta siitä, kuinka aina olen arvostelemassa alueen demareita ja kuinka en osallistu vaalitilaisuuksien järjestelyihin, vaan ainoastaan purjehdin paikalle arvostelemaan muita. Huh,huh. Nämä syväkurkut eivät ehkä ole olleet ihan aina paikalla eivätkä ehkä mikkeliläisessä järjestötoiminnassa mukana kovin pitkään. 

Tästä Länsi-Savossa tapahtuvasta läyhimisestä sain kyllä varoituksen jo ennakkoäänestyksen viimeisenä viikonloppuna (ja se on luonnollisestikin tallessa), mutta siitä huolimatta koin ja koen yhä velvollisuudekseni yrittää pelastaa tämän minulle niin kovin tärkeän puolueen.

Se edellyttää totuuden puhumista, ahkeraa työn tekemistä ja itsensä likoon laittamista. Näitä jos vaatii itseltään, voi hyvin vaatia myös muilta, etenkin niiltä, jotka saavat kuukausipalkkansa puolueelta. Jatkan valitsemallani linjalla eli karavaani kulkee, haukkukoot koirat.